Vainoharhaispotilas Numero 167

                           Luku1

Elämä maailmaassa voi muuttua sairauden takia. Voi tulla syöpä, joka tuhoaa elämäsi viemällä taitosi ja terveyden. Jalan tai käden irtoaminen vie sielusi osan, myös elämästäsi tärkeitä asioita. Ikuisuus sairaalassa, jonkun taudin takia tai mielisairaalassa. Niin tapahtui Englannissa vuonna 1934 miehelle nimeltään Thomas Watkins. Mies todettiin erikoiseksi vainoharhaipotilaaksi, kun hän alkoi pelätä hirveästi ja nähdä hahmoja öisin ja päivisin. Kun hän näkee ihmisen, hän näkee hahmon monina hahmoina ja pelkää, että hahmot haluavat satuttaa häntä. Hänet nimettiin *numero 167 Erikoisvainoharhainen* ja teljettiin pienikokoiseen huoneeseen ajatuksineen ja mielihäiriöineen. Yorkin mielisairaalasta tuli hänen uusi koti, jossa hän kärsi pelosta ja kauhusta ihmisiä kohtaan.
   Sheffieldin sairauksien ja lääkkeiden tutkintakeskuksessa tohtori Harry Gilles ja hänen apulaisensa tohtori David Middletown olivat kiinnostuneet tästä numero 167 oireista. He olivat jo vuosia tutkineet vainoharhaispotilaita ja olivat kiinnostuneet tämän numeron oireista. He olivat varanneet junan Yorkiin ja saaneet luvan tutkia mielisairaspotilas numeroa 167 kaikessa rauhassa. Harry oli yli neljänkymmenen, hiukan harmaa ja suippoviiksinen mies. Hän puki yleensä arkena itsensä mustaan kokootakkiin ja silinteriin. David puolestaan oli noin kolmekymppinen ruskeahiuksinen nuorimies, joka pukeutui useammin ruskeaan takkiin ja mustiin housuihin. He olivat kumpainenkin käyneet yliopistot Sheffieldissä hyvillä arvosanoilla. Tietenkin Harry oli käynyt vuosia aikaisemmin yliopiston ennen Davidia.
   Juna- asemalla Harry pyysi Davidia odottamaan, kun hän itse käy äkkiä tekemässä puhelun Yorkin mielisairaalaan. David nyökkäsi ja Harry meni juna- aseman puhelinkoppiin. Hän maksoi puhelun ja pyysi yhdistämään Yokin mielisairaalaan. Luuriin vastattiin. ``Haloo! Yorkin mielisairaala johtaja tri Orlando Miller, miten voin auttaa teitä?´´ ``Saisinko mitenkään puhua mielisairas numero 167 hoitohenkilön kanssa kiitos?´´ Harry kysyi. Hetken hiljaisuuden jälkeen johtaja sanoi sen käyvän ja Harry odotti hetken. Luuriin vastasi mies. `` Tri Harwey Red, pyysitte minua.´´ Haluaisin tietää onko potilas kenties vaarallinen ja onko hänellä muita tauteja?´´ Harry kysyi. `` Ei ole! Hän on muuten terve! Altis välillä sairastumaan, mutta ei muuta.´´  Hoitaja vastasi ja Harry kiitti ja sulki luurin. ``Huomio! Yorkin juna lähtee viiden minuutin päästä! Matkustajat vaunuun!´´ huusi asemapäälikkö. Harry juoksi Davidin luokse ja he astuivat junaan. Matka ei tulisi olemaan pitkä, joten molemmat pitivät silmät auki koko matkan.
   Junamatka sujui leppoisasti ja pian he olivatkin jo Yorkin asemalla. Harry nousi Davidin kanssa junasta ulos ja heitä odotettiin jo asemalla. Heitä vastaan asteli mies valkoisessa puvussa ja kellertävässä hatussa hillittömästi hymyillen. ``Tervetuloa Yorkiin herrat! Olen tuleva henkivartianne Ralph Jackson ja vien teidät mielisairaalaan. Seuratkaa minua ja antakaa matkatavaroistanne osa minulle.´´ Hän sanoi. Hänen puhetyylistä kuuli hyvin Englannin aksentin, mutta ei se tietenkään häirinnyt tutkijoita. Ralph vei heidät pois asemalta ja vei heidät autolleen. Sieltä he matkasivat kohti Yorkin hulluinta paikkaa: Yorkin mielisairaalaan.
   Matkalla Davidia kiinnosti tietää, kuinka kauan Ralph oli ollut töissä tälle mielisairaalalle. Hän oli juuri kysymässä, kun Ralph vastasi. ``Olen työskennellyt täällä yli kymmenen vuotta! Aika on mennyt nopeasti ja katso nyt minua. Olen neljäkymmentäkahdeksan vuotias ja kuulostan ja näytän vanhalta ukolta. Sitä mielisairaala tekee ja varsinkin potilaat, kuten numero 167. Hah! Anteeksi, harhauduin taas asiasta. Teen sitä usein.´´ David hiljeni ja sanoi ettei se haitannut, mutta ihmetteli tätä ajoitusta. Lukiko hän huuliltani, mitä olin sanomassa. Äh! Sattuma se oli, hän ajatteli ja rentoutui. Matka oli muuten hiljainen lukuunottamatta Ralphin puhetta. Harry katseli vain hiljaa ulos ja ajatteli asioitaan. Hän oli ennen matkaa riidellyt ankarasti vaimonsa kanssa ja katui, mitä oli tehnyt. Hän oli lyönyt vaimoaan ja tämä oli lähtenyt pois. Hän toivoi, että voisi peruuttaa tekemänsä teon, jota hän ei ollut harkinnut tarkaan.
   Noin puolentunnin ajon jälkeen he tulivat Yorkin mielisairaalan rautaiselle ja korkealle portille. Ralph pysähtyi ja kävi avaamassa portin omilla avaimillaan, palasi autoon ja sitten ajoi auton pihaan. Piha oli karu ja kasviton. Mielisairaalaan vei kaksi tietä, joissa molemmissa oli samallaiset portit. Tiet oli hiekoitettu ja kaikkialla muualla oli vain vihreää ruohoa. Mielisairaalaa ympäröi korkeat kivimuurit. Itse rakennus oli valkoinen ja melko iso. Karmiva paikka Harryn mielestä. Ikkunat oli kalteroitu ja ovi oli raudsta tehty.
   Herrat nousivat autosta ja jälleen Ralph auttoi tavaroiden kantamisessa sisään. Hän avasi heille oven ja sulki sen, kun kolmikko oli sisällä. Harry ja David katselivat tätä kylmää paikkaa. Oli päivä ja kalteri- ikkunoista loisti valo sisään ja se kirkasti mielisairaalaan tyhjiä valkoisia seiniä. Huone, jossa he olivat oli eteinen ja se oli valtava huone, josta lähti ovi oikealle, vasemmalle ja eteenpäin. Ovet oli rautaiset ja valkoiset, joissa oli musta kahva ja avaimenreijät. Ovien yllä luki, mikä ovi vei mihinkin. Oikeanpuoleinen ovi vei Mielisairas huoneisiin 1- 45, vasen huoneisiin 46- 66. Ralph vei miehet edessä olevan oven luo ja avasi sen. Sen yllä luki, henkilökunta.Henkilökunnan tilat olivat ahdistavan pienet. Vain viisi huonetta, jotka olivat: Johtajan huone, vessa,  ruokala, lepohuone ja varasto.
   Ralph laski matkatavarat maahan ja avasi johtajan huoneen oven hymyillen kohteliaasti. Huoneessa istui valkoisessa tohtorin puvussa vanha, harmaa mies kirjoittaen ylös tietoja potilaista. Hän nosti katseensa papereista. Hänen kirkkaasti kiiluvat silmälasit tuijottivat herroja ovella ja hänen harmaa lyhyt tukka näytti nousevan hiukan pystyyn. `` Tohtori Miller! Herrat Sheffieldistä ovat saapuneet.´´ Ralph kertoi iloisena. Harry katseli jatkuvasti Ralphia, hänen iloisuuttaan ja energisyyttään. Hän vaikutti erikoisen iloiselta, joka hämmästytti tämmöisessä paikassa. Olikohan hän niin innoissaan heidän tulostaan tänne, outoa. Tohtori Miller nousi ylös ruskeasta tuolistaan ja hyvin hiljaisin askelin hän lähestyi ovea kätelläkseen herroja. ``On mukava saada tavata teidät herrat...?´´ ``Harry Gilles ja tämä on apulaiseni ja oppilaani David Middletown. Hauska tavata!´´ Harry vastasi kätellen. Kätellessään Davidia tohtori näytti iloiselta ja kysyi Davidilta. ``Oletteko Skotlannissa syntynyt?´´ David hymyili ja nyökkäsi. Tohtori jatkoi. ``Minun sukuni on myös Skotlannista! Tunnemme varmaan sukumme. Middletownit olivat hyviä ystäviämme jo vuosikymmeniä sitten. Onko isäsi nimi William kenties?´´ David nyökkäsi jälleen. Miller naurahti iloisesti, mutta samassa hänen naamansa muuttui taas synkän näköiseksi. Hän näytti alakuloiselta vanhukselta melkein seitsemänkymppinen. Mies on jo ohittanut eläkeiät kauan sitten, mutta kai hän pitää tästä työstä.
   Hetkeä myöhemmin, kun miehet istuutuivat johtajan huoneessa alkoi itse pääasiasta puhuminen. Ralph seisoi ovella hymyillen naama irvessä. ``Voit mennä! Et koske heidän tavaroihinsa.´´ Tohtori Miller huusi Ralphille. Harry oudoksui Millerin puhetyyliä puhua Ralphille ja kysyi vihdoin Ralphin poistuttua huoneesta. ``Tohtori Miller! Onko Ralph jotenkin erikoinen?´´ Tohtori nosti oikeaa silmäänsä hiukan korkeammalle ja kertoi vakavalla ilmeellä. ``Kyllä hän on! Itseasiassa hän kuuluu tänne. Hän on lievä mielisairaspotilas. Hänen AÖ neljäkymmentäkaksi ja hän ei pärjää yksin maailmassa. Hänen vanhemmat kuolivat lentotapaturmassa 1923 ja hän jäi orvoksi. Kukaan ei huolinut niin tyhmää poikaa, joten hänet passitettiin tänne. Hän on kiltti ja hymyilee paljon ja kuten näitte hän pukeutuu hienosti. Hän on vahva ja osaa ajaa autoa. Muuta hän ei juuri kunnolla osaa. Hän on täydellinen vartija. Hän on iloinen, mutta älkää missään nimessä suututtako häntä. Hän on kuin hullaantunut gorilla, kun hän suuttuu.´´
   Keskusteltuaan hetken vielä Ralphista, herrat päättivät vihdoin mennä asiaan. ``Niin, siis tulitte tänne tutkimaan potilas numero 167? Voinkin kertoa hänestä vielä pari seikkaa ennenkuin päästän teidät hänen luokseen.´´ tohtori Miller sanoi ja avasi pöytälaatikkonsa, josta otti esiin savukerasian ja tarjosi tutkijoille. Herrat ottivat savukkeet ja tohtori antoi tulitikkunsa heille. Miller ryhtyi kertomaan samalla, kun sytytti savukkeensa. ``Mitä nyt sanoisi! Hän on rauhallinen, mutta nähdessään näkyjä hän muuttuu hulluksi. Joskus näyttää siltä, kuin joku oikeasti retuuttaisi häntä, mutta emme kuitenkaan näe mitään muuta kuin hänet sätkimässä. Hän syö huonosti yleensä ja ei käy vessassa ikinä muulla kuin pakottamalla. Hän ei saa unta usein, joten hänen silmät ovat usein aivan punaiset väsymyksestä. Altis sairastumaan ja... No siinä suunnilleen kaikki.´´ ``Minkälaisia nämä näyt yleensä ovat? Onko hän kertonut niistä mitään?´´ Harry kysyi. Miller imaisi savukettaan ja puhalsi savut ulos tyynesti ja ryhdisti asentoaan tuolillaan ja kertoi. ``Ne ovat hyvin mielenkiintoisia! Hän näkee jotain outoja mustia limaisia hahmoja, jotka hänen kertoman mukaan kiduttavat häntä. Hän ei ole muuta nähnytkään, paitsi ihmisiä monina kappaleina.´´ Harry nyökkäsi ja tumppasi savukkeensa tuhkakuppiin. David oli kirjoittanut kaiken ylös. Hän oli nopea kirjoittaja ja hyvä muistinen, joten hän kantoi pientä lehtiöö mukanaan ja kirjoitti kaikki tiedot siihen.
   ``Herrat! Sallimmeko mennä katsomaan häntä?´´ Miller kysyi nousten. Tutkijat nousivat ja lähtivät seuraamaan tohtoria, joka kulki edellä. Päästyän eteishuoneeseen Miller huusi Ralphin taas paikalle. Ralph tuli toiselta huonesoastolta ja kysyi, mitä nyt. Miller kertoi, minne heidät piti viedä ja Ralph hymyili jälleen ja käski seurata häntä. He lähestyivät osastoja 46- 66, kun David päätti kysyä häntä painavaa asiaa. ``Tohtori! Miten potilaamme voi olla numero 167, vaikka huoneita on vain 66?´´ David hypähti hiukan taakse päin, kun vanha tohtori kääntyi vihaisen näköisenä hänen puoleen ja vastasi. ``Koska hän on meidän sadaskuudeskymmenesseitsemäs potilas. Laskemme täällä potilaitten määrän mukaan! Kuulostaako se teistä hölmöltä?´´ David sanoi, että se ei kuulostanut ja näin he jatkoivat.
   Hetken päästä he olivat jo mielisairaiden osastoilla ja nyt tutkijat saivat vihdoin kuulla mielisairaiden huutoa, itkua ja mielipuolista naurua. Huoneessa oli käytävä, jonka molemmilla puolilla oli ovia ja aivan käytävän päässä oli pieni oleskeluhuone. Huoneiden lähellä ei seissyt ketään, mutta oleskelutiloissa olivat suunnilleen kaikki potilaat. ``Onko potilaamme tuolla?´´ Harry kysyi. ``Ei ole! Hän ei halua seuraa. Hän on harvoin oleskelutiloissa ja silloinkin yksin. Tässä on hänen huone hyvät herrat!´´ tohtori kertoi ja Ralph avasi hymyillen oven. Ennenkuin hän avasi sen kokonaan hän kysyi vielä Milleriltä. ``Saanko mennä sitten muiden kanssa leikkimään.´´ Miller nyökkäsi hiukan hymyillen ja Ralph säntäsi juosten ja hyppien iloisena kohti oleskeluhuonetta. Tohtori  Miller tarttui ovenkahvaan sanoen. ``Hyvät herrat! Saanko esitellä: Potilas numero 167!´´ ja hän avasi oven. Tutkijat astuivat huoneen sisään ja näkivät sängyllä istumassa miehen valkoisessa asussa. Hän oli kokonaan kalju ja hän näytti väsyneeltä ja aika vanhalta. Hänen katse oli niin tarkka, että vaikutti kuin hän olisi nähnyt jotain outoa. Hän istui pedillään tuijottaen heitä pyöreillä väsyneillä silmillään. Tämä oli aavemmaista. ``Thomas! Nämä miehet haluavat auttaa sinua. He ovat tulleet Sheffieldistä tutkimaan sinua.´´ Miller sanoi potilaalle. Potilas nousi ylös yhä tuijjottaen herroja. ``Tiedän! He ovat hyviä! Ei he satuta minua! Mutta sulje ovi! Ei saa päästää heitä hakemaan elämää! Sulje se! Sulje!´´ Samassa potilas alkoi huutaa oven sulkemisesta niin lujaa, että David vihdoin sulki oven. Potilas rauhoittui ja istui sängylleen ja lopetti tuijottamisen suojaten kasvonsa käsillään. Samassa hän alkoi ähkiä ja sätkiä. Miller huusi Ralphin paikalle, joka juoksi samassa huoneeseen ja meni rauhoittamaan potilasta. David sulki heti oven ja Harry hiukan kummasteli Davidin käytöstä. David tärisi ja oli aivan valkoinen. Harry otti tätä kädestä kysyen. ``Mikä sinulle nyt tuli? Pelkäätkö vai mitä!´´ David hätkähti ja katsoi Harryä. ``Kai minua tuo kauhea huutaminen kauhistuttaa. Ei hätää kyllä minä kestän.´´ hän sanoi hiukan hymyillen, mutta silti vielä täristen. Samassa potilas voihkas ja rauhoittui pyörtyen pää veressä maahan. ``Ralph! Mitä ihmettä sinä teit!´´ Miller huusi. Ralph hieroi päätään ja sanoi. ``En minä tehnyt mitään!´´ Miller käski Ralphin ulos ja yritti herätellä potilasta. Harry katseli hämmentyneenä potilastaan. Hänestä tämä oli hiukan outoa.
   Hetken päästä herrat istuivat taas tri.Millerin toimistossa. Potilas oli kunnossa lepäämässä huoneessaan. `` Pyydän anteeksi tätä välikohtausta, mikä tapahtui äsken.´´ Harry ja David pudistelivat päätään. `` Ei se mitään! Pääasia, että potilas on kunnossa. Tapahtuuko tällaista kuinka usein päivässä?´´ Harry kyseli. Davidilla oli taas muistiinpanovälineet esillä. Hän odotti jo tohtorin vastausta asiasta. `` Se on vaihtelevaa. Hoitajien mukaan suunnileen pari kertaa päivässä, joskus enemmän, joskus vähemmän. Nämä kohtaukset ovatkin juuri outo asia. Näittehän juuri, miten aidosti potilas tunsi ikäänkuin tukehtuvansa. Niin no, en ole vainoharhaisasiantuntija, mutta minusta tämä on outoa.´´ David kirjoitti kaiken ylös ja sai taas kylmiä väreitä siitä, mitä oli nähnyt. `` No onhan tämä vainoharhaisuuden tapaista, mutta erikoinen tuo kohtaus oli. Jos sallinette, haluaisimme nyt partnerini kanssa mennä lepäämään serkkuni luokse. Hän asuu näillä nurkilla.´´ Harry kertoi ja tarjosi kättään Millerille. Tohtori Miller kiitti puristaen herrojen käsiä.
   Hetken kuluttua he olivat jo Ralphin autossa ajamassa kohti Harryn serkun asuntoa. `` Haluaisitteko te kuulla minun mielipiteeni *tarina Tomista*... Siis potilas yksikuusiseitsemästä?´´ Ralph kysyi hilpeänä. Harry ja David ryhdistäytyivät iukan parempaan asentoon ja Harry kysyi. `` Miksi häntä kutsutaan *tarina Tomiksi*?´´
`` No, kun hän keksii aina hauskoja tarinoita sellaisista öykkäreistä. Voi, kun itsekin näkisin ne. Voisin itse kertoa tarinoita muille. Sitten he olisivat kateellisia.´´ Ralph höpötti ja alkoi pikkuhiljaa harhautua puheenaiheesta. Harry alkoi miettiä kuulemaansa tarkemmin. Potilas uskaltaa siis puhua asioistaan avoimesti ystävilleen, kuten Ralph. Mutta entä hänen vastaava hoitaja, jonka kanssa puhuin. Onko hän saanut kuulla näitä *tarinoita* myös. Harry kysyikin kesken Ralphin lauseen. `` Minkälaisia nämä tarinat ovat?´´ `` Oi ne ovat jänniä! Kerran hän kertoi koskettaneensa niitä, mutta sen jälkeen he olivat lyöneet häntä. Joskus ne puolestaan ovat hänelle mukaviakin. Hän sanoi kerran niiden poistaneen vaikkua hänen korvastaan. En kyllä tiedä, mitä se vaikku on, mutta se kuulosti hyvältä. No niin! Olemme perillä. Olihan se tällä kadulla?´´ Ralph kysyi Harrylta. Harry nyökkäsi ja kiitti Ralphia vaivan näöstä. Herrat poistuvat autosta ja Ralph kaahasi pois.
   Harry koputti serkkunsa ovea. Oven avasi Harryn ikäinen mies, jolla oli pistävän kirkkaat simät ja ruskeat hiukset. `` Harry! Mukava, kun tulit käymään. Ei olla nähty sitten Wally sedän syntymäpäivien. Ja sinä kai olet David. Tulkaa peremmälle!´´ hän pyysi iloisena kätellen serkkuaan ja Davidia. Harry vaihtoi vielä muutaman sanan serkkunsa kanssa ja David käveli eteiseen, jossa otti ulkovaatteensa pois. Sen jälkeen hän kulki hiljaa olohuoneeseen, joka oli suoraan edessäpäin eteiskäytävästä. Olohuone oli hienosti sisustettu tauluilla ja täytetyillä linnuilla. Hän katseli juuri mustaa korppia, kun Harry ja tämän serkku tulivat huoneeseen. ``Se korppi on oudon isokoikoinen yksilö vai, mitä? Ai niin en muistanut esittäytyä. Olen Ian Gilles. Olen Harryn isänveljenpoika. Kuten näet tutkin paljon lintuja. Olen lintubiologi, mutta kutsu vain Ianiksi.´´ Harryn serkku sanoi hekottaen. David hymyili arasti ja esitteli itsensä kätellen Iania. ``No! Astutaanko sitten kahvipöytään. Tänne päin hyvät herrat.´´
   Kahvipöydässä Ian avasi suunsa jälleen. ``Eli te tutkitte, jotain potilasta. Minä itseasiassa itsekin tunnen muutaman asukin sieltä. Pidän heille pientä viihdettä sillointällöin esittämällä lintuääniä.´´ Samassa hän alkoi visertämään kuin talitiainen ja Harry naurahti kertoen. ``No kertooko potilas 167 sinulle mitään? Hän on vainoharhaispotilas hiukan erikoisilla oireilla.´´ Ian löi kovaa pöytään nyrkillään niin, että hänen kahvinsa läikähti. ``Hän ei näe näkyjä! Minä olen lintubiologi. Normaalijärkinen ihminen ja minä ITSE olen nähnyt samat hahmot hänen huoneessaan! Jättäkää hänet rauhaan. Hänet on paholainen kironnut.´´ Harry ja David yllättyivät täysin. Iankin rauhottui ja ja hetken päästä jatkoi. ``Anteeksi. Olen pahoillani. En voi vaan unohtaa sitä, mitä näin hänen huoneessaan. Löivät, repivät, kuristivat ja purivat. Sillä hetkellä pysähdyin hetkeksi silmät pyöreenä ja samassa varjot katosivat. Mies pyörtyi saman tien.´´ David katsoi häntä tyynesti kysyen. ``Miten te pystyitte näkemään tälläistä? Huone on eristetty tuntemattomilta vierailijoilta.´´ Ian hiljeni hetkeksi ja huokaisi syvään. ``Hyvä on! En minäkään ole täydellinen. Olin vuosi sitten kuolleen vaimoni takia masentunut. Hain apua ja pääsin mielisairaalaan autettavaksi. Pidin siellä lintunäytöksiäni kyllä. Sitten tapasin hänet. Aina yksin kuin hylätty. Halusin olla hänen ystävänsä, jotta hänen ei tarvitsisi olla aina yksin. Sain luvan hoitajilta olla hänen kanssaan aina oleskeluhuoneessa. Me juttelimme paljon asioista. Häntä kiinnosti linnut ja muut eläimet. Hän kertoi minulle myös hänen pedoistaan: kasvottomista, moniraajakkaista pedoista, jotka pyysivät häntä vapauttamaan heidät. Hän ei ollut suostunut ja näin häntä piinattiin jatkuvasti. Noh, eräänä päivänä odotin häntä jälleen. Näin kuinka hoitaja avasi ovea, kunnes poistui kesken kaiken pois. Oveen jäi avaimet. Kuulin kuinka ystäväni alkoi huutamaan tuskissaan ja riensin heti apuun. Avasin oven ja näin ne! Ne katsoivat minua kuin nälkäiset sudet ja katosivat savuna ilmaan.´´ Ian kertoi ja hiljeni pitäen käsiään kasvojen edessä.
JATKUU...

Olen Eero Jokinen ja asun Keski- Suomessa. Olen 17- vuotias ja opiskelen tarjoilijaksi. Olen jo pienestä pitäen pitänyt kirjoittamisesta ja kirjoitan edelleen. Näytän blogissani tekemiäni kirjoituksia, joten on mukava jos vaivaudutte lukemaan tekstejäni.